Eletään tammikuun viidettätoista käsimiehen vuonna 2011, ja kissat on taas kutsuttu Tammisaareen hauskuuttamaan paikallista ruotsia puhuvaa yleisöä hulvattomilla harhasyötöillään ja lahnamaisella liikkumisellaan. Noin päivälleen 10 vuotta aiemmin kissat pelasivat Tammisaaressa turnauksen, jota allekirjoittanut ei niin vaan unohda, kyseessä kun oli ensimmäinen päivä Raitakissojen palveluksessa. Ajattelin tässä ensin jopa hieman fiilistellä, ja valoittaa taustoja, jotka johtivat silloin muinoin suuren ja mahtavan SB-97:n hylkäämiseen. Niin, siis muistaakseni tammikuun siirtoikkuna oli auennut juuri samaan aikaan, kun olin tullut pohtineeksi, etten ehkä saisi enää kauheasti peliaikaa SB-97:ssa, niin kuin olisin sitä koskaan saanutkaan. Totta puhuen olin silloin syksyllä hakannut palloa SB:n A-junnuissa yhdessä mm. sellaisten suuruuksien kanssa, kuin Niemen Samppa ja Cuccony. Mutta sitten pari sydäntäriipaisevaa puhelua Kissojen uuden johtajan, Päällikkö TeRTsosen kanssa, ja todellisuus alkoi valjeta hieman hidasälyisemmällekin: olin epäonnistunut suuressa ja mahtavassa SB-97:ssa, ja tuomittu pelaamaan kissoissa. Lupaus uudenkarheista pelipaidoista oli viimeinen niitti, ja päätin vaihtaa maisemaa.
Saapuu hetki jolloin kohtaan uudet joukkuekaverini, muistaakseni pelipaitojen jakotilaisuudessa. Olin ymmärtänyt, että kymppipaita kuuluisi minulle, kuten myös pelipaikka ykkösketjusta Päällikkö TeRTsosen rinnalta. Mutta ei, tämä kaikki oli pelkkää kuvitelmaa, sain pian kuulla pelipaikakseni pakki, ja niin... haaveet kaatuu, niitä nousemaan en saa. Se siitä pistepörssin voitosta, nopeista autoista ja kauniista leideistä. Keskityin sitten hieman tarkkailemaan uusia vätysmäisiä pelikavereitani, joskus ehkä hieman halveksuvin katsein. Hmm... tolle voisin ehkä syöttää, tai sitten ei. Onneksi olin juuri saanut koulutuksen Puolustusvoimista, sillä puolustamisestahan kissojen peleissäkin oli tuolloin kyse. Jo tuolloin oli jotenkin havaittavissa, että raitakissa kaatuu mieluummin saappaat jalassa, mutta kaatuu kuitenkin. Nöyrät piiperot eivät paljoa vaatineet, eikä tuomareille mussutettu - paha se on mussuttaa kun ei säännöistäkään tainnut olla monilla kauheasti käsitystä. Esim. muuan nimeltä mainitsematon hunttaaja, jota jotkut kutsuvat el Junaksi tai Jack van Kurnarnoriksi, ei tiennyt ettei pitkissä housuissa saa pelata.
Noh, pelit olivat yhtä jännittäviä kuin Valko-Venäjän presidentinvaalit, ja yleensä vastustajan vaihtopenkiltä saattoikin aistia räkäistä naurua jo noin viiden minuutin tunnustelun jälkeen. Kuitenkin huvittavin yksityiskohta taitaa olla toisesta Tammisaaren turnauksesta pari viikkoa myöhemmin: ensimmäisen pelin jälkeen osa pelaajista alkoi vaatia vilttiketjun pystyttämistä, enköhän vaan itsekin ollut moista kapinaa organisoimassa. Kissoja vaan oli paikalla juuri kahden kentällisen verran, joten melko kovakuntoisia kavereita olisi ilmeisesti ollut tarjolla ns. ykkösketjuun. Onneksi moiseen pelleilyyn ei sorruttu, vaan dunkkuun otettiin miehekkäästi koko jengin voimin.
Tammisaari saikin sitten olla rauhassa seuraavat kymmenen vuotta, kunnes kissat tekivät sinne paluun. Jotenkin kaikki aikaisemmat voitot eivät tuntuneet vielä miltään: olisi haastettava Tammisaaren haamut, jotka syöpyivät mieleeni silloin kerran, ja vasta sitten voisin uskoa, että kissat ovat jotain oppineet kymmenessä vuodessa. Pakkasta on taas niin perkeleesti, kuten oli kymmenen vuotta aiemmin, mutta kas kummaa: ei jäädy kädet, ei jäädy autot. Pallo jää raitamirrien haltuun vielä kahden syötöntapaisen huitaisun jälkeenkin, maalipaikkoja tulee tasaiseen tahtiin ja vastustaja joutuu ottamaan juoksuaskelia päästäkseen tilanteisiin. Kiihkeän kahinan melkein luonnollisena seurauksena kissat johtaa kumpaakin peliä lopussa yhdellä maalilla, ja paniikista ei ole tietoakaan. Tai no, pallo on vastustajan hallussa viime minuutit, mutta niin se tuntuu olevan joka hemmetin pallopelissä: sen tappiolla olevan joukkueen hallussa. Paitsi toki silloin kun vastassa on FC Barcelona. Kissat (tietenkin?!) voittivat, mutta mikä hienointa, oikeastaan jokaisessa pelissä on oltu jotenkin mukana ainakin 40 minuuttia. Ilmari mättää tälläkin Tammisaaren keikalla lähes puolet maaleista, mutta enää ei tarvita uuvuttavaa 4 minuutin vaihtoa ja kymmentä pyörähdystä oman akselin ympäri, vaan maaleja pedataan tammitynnyrissä kypsytetyillä oppikirjakuvioilla. Juhani Tamminenkin olisi hykerrellyt käsiään katsomossa jupisten samalla: "mähän sanoin, four passes break any defence". Ja Jukka Tammi olisi varmaan tullut soittamaan kitaraa kissojen pukukoppiin... joo nyt riittää. Tätä kirjoittaessa juhlahumu on jo hieman laskenut kissojen palattua perinteikkäisiin esityksiin Hangossa, mutta eiköhän nuokin pelit olisi hävitty jotain 9-2 muutama vuosi sitten. Paljon on vettä, jos nyt vähän muutakin, virrannut kymmenessä vuodessa.
Kuten viidakkorummut ovat joidenkin korvaan saattaneet päristä, kuluva kausi on jäämässä osaltani viimeiseksi kissoissa, ainakin toistaiseksi. On tullut aika, jolloin ankkurit on pakko nostaa ja jatkettava matkaa elämän mutkaisella ja mutaisella, bingotupaan johtavalla polulla. Siinä välissä ehtii vielä kaikkea muutakin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, vain rumuus jää. No ei vaiskaan, paljon hyviä muistoja jää, Tammisaaren ja Päällikönkin haamut on nyt saatu karistettua, ja voin poistua hyvillä mielin takavasemmalle. Hetki on samalla hieman haikeakin, mutta kai sekin on parempi kuin että poistuisin riemua täynnä vihreämmille niityille, ja kiroaisin kissat mielessäni takametsän hetteiseen suohon. Ainoa mikä harmittaa, on että artikkelien ja otteluraporttien taso tuppaa laskemaan entistäkin alemmas kun pelit sujuvat näinkin hyvin. Omat neppailut jatkunevat syksyllä New Yorkin ruotsalaisten kanssa, ehkä sinne on joku muukin eksynyt Suomesta tällä kertaa. Vastoin joitakin villemäisen villejä huhuja en ole lentämässä turnauksiin Atlantin takaa; Sunmaid olisi sponsoroinut kääpiöorjalla varustetun donkin, mutta yksityisjetti ei kuulemma onnistu. Ehkäpä voin sentään joskus tulla esim. johonkin joulun alla pelattavaan turnaukseen vierailevaksi sammuneeksi tähdeksi, ainakin jos saan taas uuden pelipaidan ja Ville näyttää jonkun hienon taikatempun.
