Jäsenet

 

Artikkelit

6.9.2007 Sählyturnaus North Carolinassa

Tuli kaunis syyskuu, ja oli jälleen kerran NYC Floorballin aika matkustaa North Carolinaan. Kyseessä on toinen ns. mestaruusturnauksista, ensimmäinen oli huhtikuussa Torontossa, mutta siitä joukkueesta minut dissattiin ulos. Kuulemma Kanadan rajalla rumat ihmiset käännetään takaisin. Pelipaikkana toimi Raleigh-Durhamin takametsä. Aivan muutaman norsupallon päässä sijaitsee Carolina Hurricanesin pyhättö, ja 2006 voitetun Stanley Cupin ansiosta jääkiekko on ilmeisesti saanut oman jalansijansa, vaikka perinteet puuttuukin. Ne kaikista laihimmat pikkupojat löytyivätkin sitten koukkuisten mailojensa kanssa rullakiekko/futishallilta, jossa turnaus pelattiin.

Lajin levittäminen ihmisten tietoisuuteen on valtava urakka: Jenkkilässä on kuitenkin etäisyydet kaupunkien välillä melkoisia. New Yorkin alueella olisi mahdollisuus jollekin paikallisliigalle, mutta vastahanka vuoroista päättävien taholta on melkoisen suurta, papereita saa täytellä ihan tosissaan, ja täysmittaiset kentät on harvinaisuus, sillä salit on usein korikseen suunnitellut. Ja mistäs pelaajia? Mustien esikuvat ovat jenkkifudiksessa ja koriksessa, hispaanien oikeassa fudiksessa ja kenties baseballissa, aasialaiset tekee vaan töitä 20 tuntia vuorokaudessa, ja valkoiset muksut lentelee iskän helikopterilla milloin minnekin. Salibandy ei ole mikään unelma: jos fyrkka ei liiku, niin ei liiku keskivertojenkkikään. Etelä-Kaliforniassa olisi myös paljon possea pienellä alueella, mutta taitaa olla turhan lämmintä. Kanadassa ymmärtääkseni jotain on saatu aikaan suurissa kaupungeissa, mutta ne “pelimiehet” ovat toistaiseksi hurreja tai finnjäveleitä.

Mutta takaisin turnaukseen. Valmistautuminen sujui kerrassaan raitakissamaisesti: pelaajat siellä sun täällä, ei treenejä sitten toukokuun, yksi treenimatsi, johon en itse päässyt. Matkaa oli tiedossa noin 800 km, joten lento oli suunnitteilla, kunnes sitten eräs peluri kertoi ajavansa autolla. Autolla joka ei hajoaisi puolessa välissä. Saavuttiin hotellille torstaiyönä n. 1.00, ja aamulla olikin sitten treenit klo 9. Joukkueen vahvuus oli 1+10, mutta treeneissä oli vain osa, ja lisänä paikallista nuorisoa. Kymmenestä joukkuekaveristani tunsin ainoastaan kolme ennestään. Loput seitsemän olikin sitten melkoisen kirjava joukko, joskin minun lisäkseni vain sveitsiläinen Yves oli jostain muualta kuin Ruotsista kotoisin. Oli 40-vuotias lääkäri Alaskasta, 48-vuotias fysioterapeutti Fresnosta, Kalifornian kultaisesta osavaltiosta (oli muuten aloittanut salibandyn viisi vuotta sitten). Mutta mitäs vielä... Itse turnausta varten saimme kolme kpl ruotsalaisia suoraan Ruotsista! Lensivät turnaukseen aikaeron rasittamina, ja sitten vaan maanantaina takaisin. Niistä ainakin yksi, Stefan, oli tahkonnut ykkösdivaria nuorempana, ja sen kyllä huomasi.

Perjantaina oli vielä toisetkin treenit, jossa hiki jo hieman virtasi, mutta edessä oli kuusi peliä 2x20 min, joten pientä passailua oli harjoitettava. Mukana oli kahdeksan joukkuetta: kaksi paikallista, Philadelphia, Boston, Chicago, me, sekä Toronto ja Montreal Kanadan puolelta. Aika pian kävi selväksi, ettei taso ihan hirmuinen ollut kaikilla. Joillain oli mukana C-junnuja, ja muutamia naisiakin kipitti kentällä. Ja hyvä että oli, intoa kuitenkin tuntui piisaavan. Meidän jengi oli vaan raihnainen, itseni lisäksi siellä oli korkeintaan kaksi alle 30-vuotiasta.

Eka päivä ratkaisi vain sijoitukset lohkossa, joten en ihan kauheasti jaksanut innostua, jatkoon pääsy oli taattu kaikille. 1. päivä meni jotenkin näin:
NYC - Philly 9-0
NYC - Chicago 5-2
NYC - Durham 16-3

Juoni tuli kovin äkkiä selväksi: vastustajat yrittivät vuorotellen kuljettaa palloa, ja ne muutamat syötöt oli aika helppoa lukea jo etukäteen. Pääsin pelaamaan pakkia, joten juoksun derivaattaa saattoi helpommin säännöstellä. Kolme viisasta ruotsalaista toivat mukanaan myös sponsorisälää: Unihocin verkka-asu, ja 2 kpl Fat Pipen mailoja tarttui onkeen. Olo oli kuin 5-vuotiaalla joulupukin vierailun jälkeen. Ilta jatkui sitten kevyen juomingin ja illallisen muodossa, ja englanti muuttui vikkelästi ruotsiksi, jos minä ja Yves oltiin hetken hissukseen. Neljästä kielestä joita olen opetellut (suomi mukaanlukien), ruotsi on varmasti helpoin, mutta onhan niistä kirjoituksista 9 vuotta aikaa.

Sunnuntaina vuorossa olikin puolivälierä klo 9 aamulla. Voitimme lohkon, joten vastus oli höyhensarjaa; otin muutamia juoksuaskeleita lähinnä vaihtoon kiiruhtaessani. Tässä pelissä kuitenkin aamuhorkka ja tiedostettu lepsuilu johti aika luokattomaan peliin omalta osaltani, ja syötötkin sitten karkaili ihan minne sattuu. Mutta peli päättyi 10-1 voittoon.

Semifinaali olikin sitten jo salibandya. Montreal karkasi 2-0 johtoon, ja kävi kimppuun aika hanakasti. Joukkueessamme oli kuitenkin 7 vuotta Elitserieniä muinoin tahkonnut pelaaja, ja ehkä noin 120 vuotta salibandya alemmilla tasoilla, joten en ihan hirveän huolestunut ollut. Syötöt alkoivatkin pikkuhiljaa kaikilla napsua omille, ja vastustaja hidastui sen yhden ratkaisevan askeleen. Maalitkin saatiin, ja 5-3 numerot johtivat finaaliin.

Finaalissa kunniaa havitteli toinen paikallisista joukkueista, jossa ruotsalaisprosentti oli myös korkea. Peli tuntui olevan aika kivasti hyppysissä, mutta maalinteko oli tuskaista. Vastustaja käytti harvat paikkansa tehokkaasti. Aivan 1. erän lopussa ne saivat 1-1 tasoituksen alivoimalla yksilösuorituksen jälkeen. Toisessa erässä pääsimme uudestaan johtoon, kun Micael kanttasi ja tinttasi kuulan alakulmaan. Sitten taas olikin peli hallussa, mutta kovin hyviä laukauksia ei saatu aikaan. Ja tulihan sieltä se yksi vastahyökkäys noin minuutti ennen summeria, jolla vastustaja vei pelin 10 minuutin jatkoajalle. Se pelattiin kuitenkin ilman äkkikuolemaa. Aluksi oli tasaista, kunnes sitten 5. minuutin kohdalla tapahtui ”nånting otroligt”! Sain pallon keskellä kenttää, hapuilin hieman edemmäksi, näin jonkun omista maalin lähellä, ja neppasin pallon pienellä rystyviikatteella sinne päin. Aina kun J-P Lehtonen (uransa lopettanut stara) teki saman, pallo meni jotain kautta maaliin. Toteutus ei ollut mitä yritin, mutta pallo oli valinnut itselleen täydellisen lentoradan, pudoten aivan tolpan juureen. Maalivahti oli hieman unessa ja huonosti sijoittunut: Rystyn ensimmäinen turnausmaali oli syntynyt, ja rystyllä! Vaihtopenkillä kaikki alkoivat nauramaan. Se oli ”Finnish Fluke”. Micael kanttaili vielä loppulukemiksi 4-2 pari minuuttia myöhemmin toisella maalillaan, ja se oli hänelle viides maali yhdeksästä maalista kahdessa vikassa pelissä.

Turnausvoitto oli joukkueelle tästä turnauksesta ensimmäinen, neljä ekaa kertaa eivät olleet tuottaneet tulosta. Vuoden 2007 kokonaisvoitto meni kuitenkin Montrealiin paremman yhteissijoituksen turvin (1. & 3., meillä 4. & 1.). Puitteet pelaamiselle olivat ihan hyvät, joskin rullalätkän matto tuotti hieman arvaamattomia pomppuja. Ilta jatkui palkintoseremonioissa, ja Raleighn keskustassa perinteisin menoin. Aamulla törkeän darran sävyttämä 9 tunnin automatka ei ollut enää reissun parasta antia. Kokonaisuutena tämä oli varsin virkistävä kokemus, ja polvetkin kestivät pelaamista jopa yllättävän hyvin. Tässä taisi olla ensimmäiset ”oikeat” pelini noin kahteen vuoteen, ja ensimmäisen kerran sitten Marrasmeininkien onnistuin voittamaan jotain. We had a ball! (suomeksi: meillä oli hauskaa)

Lopuksi haluaisin toivottaa kisuleille menestyksekästä kautta 2007-2008. Pitäkää pallo alhaalla, lippu korkealla ja runnova sika maalin edessä, niin hyvä tulee. Pakkikaverini Stefan koosti kuvagallerian facebookiin, sieltä voi katsella turnaustunnelmia:
http://www.facebook.com/album.php?aid=6536&page=1&l=89ede&id=651117554

Mikko

Webmaster  ::  Kävijästatistiikkaa