Heipä hei kisulit! Ajattelin hieman kertoa reissustani, vaikkei mitään kerrottavaa olekaan. Täällä on kaikki suurta, mutta sen nyt kaikki jo tiesi muutenkin. Esim. highwayt, joita voisi moottoriteiksikin kutsua, eivät ole 4-kaistaisia, vaan 12-kaistaisia. Ja niille johtavat rampit saattavat olla vaikkapa pari kilometriä pitkiä. Parhaiten asian huomaa, kun valitsee tullien jälkeisessä hässäkässä väärän rampin. Niitä voi olla esim. neljä, joista yksi vie keskelle ghettoa, jossa valkoihoisille on vielä toinenkin tulli, toinen johtaa muuten vaan muurahaispolulle, jolta ei niin vaan käännytä takaisin, kolmas johtaa tielle, joka lähestyy ensin rajatta haluttua määränpäätä, mutta kääntyy viime hetkellä kohti Texasia. Melkein kaikissa osavaltioissa on sallittua käyttää tutkavaroitinta. Yhdellä työkaverilla on sellainen, ja puolet sen kavereista on muutenkin poliiseja, niin mikäs on hurjastellessa. Toisaalta taas jalkakäytävät on tehty tahallaan niin kapeiksi, että jokaisen vastaantulijan kanssa on heitettävä kädet, jos ei osaa paikallisia koodeja. Julkisista kulkuneuvoista ei paljon ole apua, paitsi Manhattanilla pyörii metro aika kivasti, eikä sen tarvitsisi kulkea kuin pohjoisesta etelään, kapea kun on.
En ole vielä kovin paljoa kerennyt tekemään, kun on budjetissa erinäisiä aukkoja, ja aika pihalla olen muutenkin. Eilen kävin pelaamassa innebandya hurrien kanssa. Puitteet oli aika tylyt: korikseen suunniteltu kenttä ilman kaukaloa, lähes neliön muotoinen siis, byyrit mallia Pelle Peloton, lattiassa vaalea parketti jossa pallo ei näy, paitsi kolmen sekunnin alue, jossa punainen pallo ei näy. Kaksi tuntia hakattiin palloa, ja pelureita oli laidasta laitaan: joku svedu jolta löytyy Ruotsin mestaruus ja Euro-cup voitto, isokokoisia tsekkejä jotka eivät ihan kaikkia sääntöjä tienneet, joku kanadalainen, joka laukoo aina ja väkisin, pasi-antero Puolasta, pasi-antero Saksasta ja lisää ruotsalaisia, joista osa läskejä, osa kauniita. Yhteistä niille kaikille oli kova kunto, ja session jälkeen oli hiki. Suihkuun pääsin kuitenkin vasta kotimatkalla, kun kävelin bussipysäkiltä kolme kilsaa rankkasateessa. Ilmaistakaan se ei ollut, matkat teki 20 dollaria ja pelit 10. Metrossa näin muuten jonkun Harry Belafonten näköisen äijän, joka alkoi kehua porilaisia (niitä syötäviä siis) kun kuuli minun tulleen Suomesta. Niistä saisi kuulemma hyvän bisneksen Nykissä.
Työ on ollut toistaiseksi ihan leppoisaa, kun ei kukaan ihmeitä odota. Pari kertaa olen ollut kenttähommissa raahaamassa tutkaa ja asentanut geofoneja. Keikkoja tuntuu lafkalla kuitenkin riittävän, jopa Costa Ricasta meinattiin saada lyhyt projekti, mutta se osoittautui kai sitten mahdottomaksi toteuttaa ylipäätään. Ensi viikolla mennään Cheynne-vuorille etsimään tähtiporttia maatutkalla ja magnetometrilla. Jos löytyy useampia, niin voisin ehkä tulla pelaamaan muutaman turnauksen. Mutta näillä näkymin Suomen visiitit rajoittuvat yhteen, koska mulle ei lomia juurikaan kerry, ja mieluiten sitä ottaa kaiken irti kun kerran tänne on ajautunut. Taidanpa mennä tästä h... Huntingtoniin (kaupunki New Yorkin osavaltiossa), kirjoittelen lisää sitten taas, seuraavan kerran toivottavasti kuvien kera. Muistakaa pitää Timo mun takana maratonpörssissä!
